Niilo Rantala

Siinä missä monet elokuvaohjaajat esittelevät meille selkeitä teesejä, joita he parhaimmillaan ja pahimmillaan kierrättävät elokuvasta toiseen, Ingmar Bergman ei tyydy tähän.

Ranskalaisen mestari-auteurin Robert Bressonin kuvatessa kultakauden tuotannossaan armoa ja pelastusta sekä niiden piiriin hakeutumista, Bergman etsii, kysyy ja etsii. Monien tarjoillessa näkemyksiä, vastauksia ja teorioita, Bergman esittelee katsojalle jatkuvasti kysymyksiä.

Vuoden 1957 Seitsemäs sinetti, alkukieliseltä nimeltään Det sjunde inseglet, oli Bergmanin itsensä mukaan hänen ensimmäinen puhtaasti uskonnollinen elokuvansa. Hän teki sen käsitelläkseen sieluaan jäytävää kuolemanpelkoaan ja kuvatakseen omia kysymyksiään Jumalaa ja vastauksia etsivän ritarin hahmon kautta.

Papin perheessä kasvanut ja ankaran uskonnollisen kasvatuksen saanut Bergman oli lapsesta lähtien potenut jatkuvaa, pahenevaa kuolemanpelkoa ja menettänyt lapsenuskonsa huomatessaan vanhempien väliset uskonnolliset ristiriidat, joita hän muistelee tarkemmin oivallisessa omaelämäkertateoksessaan Laterna Magica.

Kirjailija Hilkka Rasku kirjoittaa Bergmanin elokuvien maailmasta nähdäkseni sangen osuvasti:
– Pappis-kodissa saadut vaikutteet elävät jatkuvasti Bergmanin tuotannossa. Kristillinen maailma symboleineen, asenteineen, tunnelmineen välittyy hänen filmeissään aitona ja monivivahteisena. Ei ainoastaan sellaisessa, miljööltään kristillisessä elokuvassa kuin Talven valoa vaan myös esimerkiksi elokuvassa Kasvot. Vieläpä lapsuuden maailman kielikin, Raamatun väkevän runollinen, vertauskuvallinen kieli, tuntuu imeytyneen Ingmar Bergmanin tajuntaan taiteelliseksi äidinkieleksi, tottelevaiseksi ja vivahdusrikkaaksi ilmaisuvälineeksi.

Seitsemäs sinetti toimii tärkeänä kehyksenä myöhempien elokuvien etsinnälle ja uskontokäsitykselle sekä en pidä liioiteltuna yhdistää Bergmania itseään Seitsemännen sinetin ritariksi, traagiseksi Jumalan etsijäksi.

Jumala on sanomaton

Ja Jumala pysyy vaiti. Max von Sydowin näyttelemän ritarin hahmo metsästää olemassaolonsa tarkoitusta ja vaatii Jumalalta vastauksia. Jumala ei kuitenkaan näyttäydy eikä ilmesty koko elokuvan aikana. Mystisiä tapahtumia silti on eikä mystistä todellisuutta suoraan kiistetä; melko samaan tapaan kuin filosofi Ludwig Wittgensteinin myöhäistuotannossa. Meidän todellisuutemme ei vain pysty käsittelemään ja kuvaamaan mystistä todellisuutta. Se jää rajan tuolle puolen. Wittgenstein kirjoittaa:
– Jumala ei ilmesty maailmassa, siinä millainen maailma on, mutta näyttäytyy siinä, että maailma on olemassa. Jumala on sanomaton.

Seitsemännen sinetin kiivain keskustelu käydään jo neljännessä kohtauksessa. Ritari saapuu kirkkoon ja pysähtyy tuijottamaan Kristuksen tuskasta vääristyneitä kasvoja nähden kannoillaan kulkevan Kuoleman. Hän alkaa ripittäytyä Kuolemalle:

Ritari: Haluaisin ripittäytyä, mutta sydämeni on tyhjä. Tyhjyys on kuin peili, josta katselen omaa kuvaani. Pelko ja inho täyttävät minut. Olen ollut välinpitämätön ja joutunut ulkopuolelle. Elän haaveiden, henkien ja kuvien maailmassa.

Kuolema: Ja silti et halua kuolla?

Ritari: Kyllä haluan.

Kuolema: Mitä sitten odotat?

Ritari: Haluan tietää.

Kuolema: Haluat takuun?

Ritari: Kutsu sitä miksi haluat. (Polvistuu) Miksi se on niin vaikeaa? Miksi Jumala piiloutuu? On vain puolittaisia lupauksia, tarinoita ihmeteoista. Mitä tässä voisi uskoa? Kun haluaa, mutta ei vaan voi. Entä ne, jotka eivät edes halua? Haluaisin tuhota Jumalan sisältäni. Miksi Hän pysyy siellä tuottaen tuskaa ja nöyryytystä? Vaikka kiroan hänet, hän ei poistu. Hän vain jatkaa pilkkaamista. (Puhuu koko ajan enemmän Kristukselle kuin Kuolemalle) En pääse hänestä. Haluan tietää, en vain uskoa. En halua oletuksia vaan tietoa. Haluan, että Jumala paljastaa kasvonsa ja puhuu minulle.

Kuolema: Mutta Hän vaikenee.

Ritari: Huudan Häntä pimeydessä, mutta siellä ei tunnu olevan ketään.

Kuolema: Ehkä ei olekaan.

Ritari: Silloin on elämä järjetöntä. Kukaan ei kestä sitä tietoa. Kuoleman ja elämän tyhjyydestä.

Kuolema: Kaikki eivät välitä.

Ritari: Jonain päivänä hekin katsovat tyhjyyteen!

Kuolema: Sinä päivänä.

Ritari: Nyt ymmärrän. Me teemme pelostamme epäjumalankuvan ja sitä kutsumme Herraksemme.

Kuolema: Huolehdit turhaan.

Seitsemännen sinetin aikaan Bergman vielä rukoili aktiivisesti, uskoi Jumalaan sekä pohti tuonpuoleista relevanttina ajatuksena. Bergman kuvaa elokuvakirjassaan Bilder, kuinka elokuvan teon aikaan ”rukoileminen oli aivan luonnollista toimintaa” ja kuinka elokuvassa näkyy ”viimeiset ilmaukset selväpiirteisestä uskonnollisuudesta, jonka hän oli perinyt isältään”.

Jumalan ongelmaa puidaan syvällisemmin vasta paria vuotta myöhemmin julkaistussa elokuvatrilogiassa. Bergman muistelee Bilder -kirjassaan kuinka hän Kuin kuvastimessa -elokuvan aikaan tajusi, että ”olemisesta siirrytään olemattomuuteen. Ensin ihminen on. Sitten häntä ei ole.” Hän kertoo, että vuonna 1961 hän selvitti ”lapsuuden perintönsä lopullisesti”.

Ristiriitainen Bergman

Näin selvää ei Bergmanin Jumalan kiistäminen kuitenkaan ole, sillä elokuvan Kuin kuvastimessa loppukohtauksessa päähenkilö päätyy siihen tulokseen, että ”Jumala on rakkaus”. Joskus tuntuu, että Bergmanin elokuvat puhuvat aivan toista kuin Bergman itse.

Bergman tuntuu todellisen kiihkeän etsijän tavoin seilaavan ja seilaavan, jopa saman lauseen sisällä. Hän kirjoittaa Laterna Magicassa kuinka ”Jumalaa ei välttämättä olekaan olemassa yhä oikullisempien atomiemme seassa. Oivallukseni on tuonut mukanaan tietynlaisen turvallisuuden tunteen, joka on päättäväisesti työntänyt tieltään sielun hädän ja sisäisen sekasorron. Koskaan ei sitä vastoin ole kieltänyt toista elämääni, hengellistä elämääni”.

Jörn Donner on jossain yhteydessä puhunut Bergmanista ateistina. Mielestäni Bergmanin väittäminen pelkäksi ateistiksi on lähes yhtä absurdia kuin hänen väittämisensä fundamentalistikristityksi. Se, että Bergman ei julista, ei tarkoita sitä, että hän kieltäisi.

Nähdäkseni teemaan sopivan ikuisen etsijän uskontunnustuksen on kiteyttänyt mitä mainioimmin suomalainen laulelmantekijä Veikko Lavi kappaleessaan Syntisen virsi. Hän lopettaa kappaleen säkeisiin: Usein pyörii mulla aatoksissa tuo koti rovastimme tarjooma. Ken sinuun uskoo pääsee sinne kyllä vaik ylen elämässään piehtarois. Vaan mä en usko, toivon pidän yllä kun Sulle valehdella en mä voi.

Samassa hengessä lopettaa Ingmar Bergman muistelmansa. Hän siteeraa äitinsä päiväkirjaa, enkä usko, että sattumalta juuri tämä kohta on valikoitunut viimeiseksi lainaksi; Rukoilen Jumalaa, vaikka minulla ei ole lujaa uskoa. On vain suoriuduttava omin voimin niin hyvin kuin pystyy.