Vilhelm Helander
arkkitehtuurin historian professori Teknillisessä korkeakoulussa
Poimintoja alustuksesta ”Pyhyys ja arkkitehtuuri” -symposiumissa 2003.

Suomen keskiajalta periytyneet harmaakivikirkot, niiden yksinkertaisuudessaan jykevä ulkohahmo ja suggestiiviset sisätilat kalkkimaalauksineen, voivat antaa hyvin alkukantaisen ja omaperäisen vaikutelman – ikäänkuin ne olisivat syntyneet kansan syvistä riveistä pulpunneen spontaanin luomisvoiman tuloksina.

Kuitenkaan niitä ei voida ymmärtää ilman, että niiden muodot, yksityiskohdat ja muotojen muutokset ovat syntyneet Euroopan keskuksista jatkuvasti säteilleiden vaikutusten alaisina. Päinvastoin, maamme n. 75 keskiaikaista kivikirkkoa kuuluvat tunnetusti tärkeimpiin todisteisiin siitä, että Suomen alue jo keskiaikana kuului Euroopan piiriin, tosin sen äärimmäisellä laidalla. Olihan katolinen kirkko – ja sen taloudellinen valta – ensimmäisiä organisaatioita, jotka kattoivat maan lähes koko asutun alueen.

Suodattuneet vaikutteet

Yhteydet Suomesta Euroopan keskuksiin olivat varsin vilkkaat. Jos matka-ajat tai käskykirjeiden kulku voitiin laskea viikkoina tai kuukausina, arkkitehtoniset vaikutteet sitä vastoin saapuivat usein suurella, jopa vuosisatojen viiveellä, Itämeren kulttuuripiirin kautta suodattuneina. Rakennustapa, raskaasti työstettävä harmaakivi, taloudelliset olot sekä – kuten on tapana sanoa – ankara ilmasto pakottivat muotojen pelkistykseen. Runsaat koristemuodot ovat harvinaisuuksia, askeettisuus hallitsee. Usein kulttuurivaikutteet joudutaan tunnistamaan mitättömän pieniltä tuntuvista yksityiskohdista, ikkunamuodoista, hoivien tukikonsoleista tai ruoteiden liitoksista. Toisaalta juuri kulttuurin keskusten ja etäisen provinssin välinen suhde voi tarjota kiinnostavan näkökulman Suomen rakennustaiteeseen.

Kivikirkot

Suurten tyyliperiodien nimiä voidaan täällä soveltaa vain suurin varauksin. Jos vanhimpia, 1200- ja 1300-luvun vaihteen kirkkoja halutaan nimittää romaanisiksi, tarkoittaa se vain, ettei goottilaisia tyylipiirteitä vielä ole näkyvissä. Kun balttilainen hallikirkko – tavallisin keskiaikainen kirkkomuoto Suomessa – tekee tuloaan, näkyvät siinä tilamuodon lisäksi sentään tyypilliset gotiikan rakenteelliset tunnusmerkit: suippokaaret, ruodeholvit ja joskus tukipilarit. Mutta yhtään sellaista esimerkkiä, jossa olisi ranskalaisen katedraaligotiikan tavoin ulkopuoliset tukikaaret ja suuret lasitetut seinäpinnat ei täältä asti tietenkään löydy. Lähimmäksi tulee Turun tuomiokirkko, sen myöhäisgoottilainen, ympäryskäytävään pohjautuva kuori ja 25 m korkeuteen 1400-luvun jälkipuolella muurattu päälaiva: silloin tuomiokirkko korotettiin basilikaksi, maan ainoaksi keskiajalla.

Tilamuotojen lisäksi tyypillisimmillä kirkkojen rakennustapaan liittyvillä piirteilläkin on kansainvälinen taustansa. Eivätkö valumuuriytimeen perustuvat harmaakiviseinätkin ole eräänlainen kehitelmä roomalaisesta valumuuritekniikasta? Tiilestä tehdyt vaativat yksityiskohdat, päätykolmiot, portaalit, pilarit ja holvit, liittävät Suomen Itämeren tiiligotiikan piiriin, joka taas oli Euroopan tärkeimpiä keskiaikaisen tiiliarkkitehtuurin alueita. Myöhäisgotiikan kirkkojemme stereometrisen ulkohahmon vastapainona ovat usein maalaiskirkoissakin sisätilojen runsasmuotoiset tähtiholvit: voitaisiin seurata, kuinka tämä englantilaisen gotiikan keksintö saapuu Itämeren piiriin mm. Lyypekin kautta 1300-luvun alkuvuosina ja sitten vähitellen muuttuu koko kulttuurialueen tyyppipiirteeksi. – Muistetaan, että keskiaikana rakennettiin kirkkoja myös kokonaan puusta, niistä on tosin vain arkeologisia jäänteitä. Pohjalainen, eräänlaisiin hirsiarkkuihin ja koossa pitäviin sideparruihin perustuva tukipilarikirkko, on tavallaan omintakeinen puinen vastine gotiikan rakennejärjestelmälle, ilmeisesti keskiaikana kehitetty, vaikka vanhimmat säilyneet esimerkit ovat 1600-luvulta.

Puukirkot

Uskonpuhdistus merkitsi tietysti katkoa: Suomenkin alueella jouduttiin erilleen roomalaiskatolisen kirkon kansainvälisestä yhteisöstä. Toisaalta seuraavina vuosisatoina kasvaa esiin yksi arkkitehtuurimme tärkeimmistä perinteistä, kansanmestarikirvesmiesten lamasalvotekniikalla rakentamat puukirkot. Usein syrjäisille paikoille rakennetut kirkot eivät nekään ole syntyneet irrallaan kansainvälisistä yhteyksistä. On mielenkiintoista nähdä, miten renessanssin ja barokin keskuksissa kehitettyjä tilatyyppejä on kekseliäästi sovellettu paikalliseen puurakennustaitoon, hirren antamiin mahdollisuuksiin ja rajoituksiin. Erityisen antoisaa on ollut keskeistilan muuntelu 1600-luvun yksinkertaisista ristikirkoista 1700-luvun lopun yhä laajempiin monikulmaisiin tiloihin kuten Itä-Suomen ”kahtamoisiin”. Uudet ideat ovat tulleet Tukholman tai muiden suurempien kaupunkien kautta, kun taas yksityiskohtien muotoilussa vielä voi näkyä keskiaikaisen perinteen piirteitä.

Puukirkkojemme tärkein tutkija, professori Lars Pettersson, toteaa yhteenvetona artikkelissaan Kansallisia ja kansainvälisiä aineksia Suomen vanhassa puukirkkoarkkitehtuurissa ”…tietyt suuresta maailmasta tulleet virikkeet on täällä sovellettu paikallisiin olosuhteisiin tai koottu uudelleen tavalla, jonka helposti tunnistaa Suomeen kuuluvaksi tai kokee ensi sijassa vain täällä luontevaksi” (Abacus Suomen rakennustaiteen museon vuosikirja 1979).

Uusklassisuuden läpimurron myötä 1700-luvun loppupuolella se mitä Suomessa kirkkoarkkitehtuurissa toteutettiin, oli jo melko tiiviissä tuntumassa Euroopan keskustan kehityksen kanssa. Antiikin pakanallinen temppeli ja sen pylväiköt omaksuttiin kristillisen arkkitehtuurin lähtökohdaksi. Se näkyy myös ensimmäisen akatemiakoulutuksen saaneen suomalaisen kirkonrakentajan Jacob Rijfin töissä. Pieni Hämeenlinna sai yllättäen kirkokseen kuninkaan hoviarkkitehdin Desprez’n suunnitteleman kivirakenteisen Pantheonin. Mutta miten toteuttaa pyörötemppeli lamasalvostekniikalla? Sen ratkaisi Rijf Vimpelin 12-kulmaisessa, kupolin kattamassa puukirkossa (1807) – hämmästyttävimpiä esimerkkejä Euroopan suurten kulttuurikeskusten tilaihanteiden sovellutuksesta äärimmäisessä Pohjolassa.

Uusklassisuus

Tukholmassa opiskellut mutta Roomassa pitkään viipynyt Bassi ja Berliinin Bauakademien kasvatti Engel toivat tietämyksensä uusklassismin tilaihanteista 1800-luvun alkupuolen Suomeen. Voisi muistuttaa siitä, kuinka he monumentaalisten kivitalojensa rinnalla myös omaksuivat piirteitä Suomen vanhemmasta puukirkkojen perinteestä – he tekivät omat kaksoisristikirkkonsa eli kahtamoiset – ja he osasivat mukautua paikallisen rakennustavan, lamasalvostekniikan edellytyksiin.

Teemamme on sakraalius kirkonrakentamisessa. Näyttää siltä, että Suomessa kirkkotilassa mystisen hämäryyden sijasta on tavoiteltu optimistista valoisuutta. Vanhimmissa kirkoissa, joissa seinien muurimassat tai hirsipinnat hallitsevat, ikkunat väittämättäkin ovat olleet melko pienet. Mutta ainakin jo 1700-luvun puukirkkojen sisätiloille antaa leimansa elävä päivänvalo, jota vaaleaksi liimamaalatut pinnat korostavat. Tämä jopa eteläisen Keski-Euroopan rokokooajan kirkkotiloille sukua oleva valoisuus on ollut myös eräänä inspiraation lähteenä moderneille kirkkointeriööreille, Aallon Vuoksenniskasta Leiviskän valoa kylpeville tiloille.