Arto Vuorela

Numeroon ei nyt saada yhteyttä. Yrittäkää myöhemmin uudelleen.” Mikäs siinä, ehdin saada äänitteet varmaan myöhemminkin. Vasta muutaman kuukauden kuluttua luin jostain, että tämä mukava basisti olikin siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Nettikirjoittelun perusteella muutkin olivat kokeneet Harri Merilahden mukavana, ja muistelot olivat alkaneet. Mikä merkitys omalla tai muiden kuolemalla onkaan, jälki- taikka etukäteen?

Elämän rajallisuus on taiteilijoille toisaalta dramatiikan voimavara, joka antaa mahdollisuuksia erilaisten asioiden tai tunteiden käsittelyyn, toisaalta se voi olla ahdistava asia. Mahdollisuus on myös kuluneiden fraasien käyttöön, esim. “taivaassa kerran…” hengellisten laulujen viimeisessä säkeistössä.

Kiinassa 1999 olimme mukana kansainvälisen seurakunnan musiikkitiimissä. Kerran harjoituksiin odoteltiin erästä venäläistä miestä, eikä hän saapunut. Myöhemmin kuulimme, että hän oli kuollut kun ei ollut halunnut luovuttaa turistikadun ravintolan ulkoalueella omaa juomapulloaan pois. Vetäjä oli kutsunut poliisit tai yksityiset vartiomiehet, jotka olivat lyöneet häntä joillain teräväpäisillä kepeillä, ja mies menehtyi vammoihin myöhemmin. Koin erikoista yhteyttä seurakunnan ja saman tiimin jäsenen kanssa, jota en ehtinyt edes tavata ja joka menetti henkensä jonkun naurettavan syyn takia.

Eräs CAF:n jäsen kuoli yllättäen tulipalossa vuosi, pari sen jälkeen kun hän oli ollut yhdistyksen hallituksessa vastuissa. Hänen hallitusvuodestaan kiitokseksi saamassani, hänen tekemässään pienessä taulussa värit ovat nyt alkaneet haalistua, mutta muistelen edelleen hänen asennettaan, myös hänen antamaansa kritiikkiä.

Taiteilijalla kuolemaan liittyy kesken jäämisen taakka: elämän lisäksi aina jokin teos jää kesken. Saavuttaako se täydellisyyden tai muuten vain tavoitteensa joskus tuonpuoleisessa? Millä on oikeasti väliä? Jääkö minusta jälki ja millainen, mitä oikeastaan haluankaan sanoa?

Kestääkö teos edes säilytystä, vai tuhoutuuko sekin ajan myötä? Kyllä tuhoutuu, ennemmin tai myöhemmin. Teoksia saisi koottua ja jäämään elämään taiteilijan jälkeen mahdollisimman pitkään toimimalla ajoissa ja säilyttämällä niitä oikein, jos ei omin voimin niin museoissa. Digitaaliset aineistot säilyvät CD:llä pitempään kuin muistitikulla.

Helene Schjerfbeckin vuosien myötä pelkistyvät ja haurastuvat omakuvat muistuttavat suomalaisille taiteilijoille ihmisen osasta. Nyt Helene saa myös liputuspäivän syntymäpäiväkseen, kun sisäministeriö on suositellut lipun nostamista salkoon Suomen kuvataiteen päivänä 10. heinäkuuta.

Kirjoitin särkyneisyyteen keskittyneessä CAF -lehdessä 3/2011, että elämää ei voi hallita, mutta kuolemaa voi, sillä Kristus on voittanut kuoleman. Siirtykäämme siis elämänhallinnasta kuolemanhallintaan.

Omalle kohdalle aiheet tulivat uudestaan läheisiksi, kun Auli-siskoni sairastui ja kuoli vuoden 2017 aikana. Vuoden mittaan halu saada oikeasti dokumentoitua hänen 1980-luvun alun gospel- ja muita laulujaan kasvoi, ja ilokseni myös hän osallistui siihen – voimiensa mukaan. Aiemmin olin esittänyt dokumentointitoiveen muutaman vuoden välein, mutta Auli ei oikein osannut sanoa, miksei tarttunut asiaan. Kuulemma nuoruuden luomuksista osa tuntui jälkikäteen lapsekkailta, kuitenkaan tässä vaiheessa hän ei voinut kiistää sitä, että joukossa on paljon hyviä lauluja. Ja nyt kun käyn aineistoa läpi, kuoleman voittamisen ja toivon teemat syvällisissä teksteissä vain vahvistuvat. Ikään kuin laulut olisivat odottaneet tätä aikaa.

Yritetään myöhemmin uudelleen, paremmalla ajalla.